Olen edennyt John Irvingin romaanissa Kunnes löydän sinut sivulle 353.

860-sivuista järkälettä lukiessa miettii, mitä varten kustannustoimittajat ovat olemassa. Eikö heidän tehtävänsä ole siistiä käsikirjoituksesta kirja?

Ehkä kustannustoimittaja ei ole mahtanut mitään kirjailijan liian suureksi kasvaneelle egolle. Nykyinen markkina-asema tekee Irvingistä niin vahvan suhteessa kustantajaansa, että se julkaisee kyllä jokaisen lauseen, jonka Irving haluaa. Toinen vaihtoehto on, että kustannustoimittaja ei ole kyennyt suoriutumaan työstään, koska palvoo KIRJAILIJAA.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Oli syy kumpi vain niin vahingon kantaa lukija, joka joutuu lukiessaan avaamaan polun rämettyneeseen metsään. Irvingin puolustukseksi on sanottava, ettei hän ole ainoa kirjailija, joka menestyksen myötä on sortunut lihottamaan teoksiaan. J. K. Rowlingin Harry Potterit venyvät venymistään ja samalla tarinat kärsivät ja puuroutuvat. Olen myös kuullut huhun, että sarjan päätyttyä Rowling aikoisi julkaista vielä yhden teoksen, johon olisi koottu kaikki kustannustoimittajan pöydälle jääneet pätkät aiemmista Pottereista. Siinä on egolla jo kokoa.

Entä muistaako kukaan André Brinkin romaanin Terroriteko? Entä onko kukaan lukenut sitä? Suosion huippuvuosina julkaistu miltei tuhatsivuinen järkäle oli liikaa monelle fanillekin.

 

Miksi sitten olen lukenut näinkin pitkälle tarinaa tatuoivan äidin painijapojasta? Koska koen olevani sen Irvingille velkaa, niin paljon nautin aikoinani Garpin maailmasta.

Moni on myös sanonut, että lukeminen kannattaa, että viimeiset parisataa sivua palkitsevat kärsivällisen. Palaan aiheeseen, kun olen suoriutunut urakasta.