Ei se Häätanhu niin huono ollut kuin edellisestä kirjoituksestani olisi voinut ymmärtää. Luin romaanin tänään Koffin puistossa maatessani loppuun, ja kokonaisuus muodostui aika vaikuttavaksi kuvaukseksi suomalaisesta luontosuhteesta.

Juonen voisi tiivistää siihen, että päähenkilö, Anna Maria, on vanhoilla päivillään muuttamassa uuden miehensä luokse Kanadaan. Hän viettää viimeistä kesäänsä mökillään, jättää sille jäähyväisiä. Mukana on vanhuuttaan poteva koira, Ruska, jonka Anna Maria on päättänyt lopettaa ennen muuttoaan. Koira löytää naapurista narttukoiran ja uuden nuoruuden. Se aavistaa loppunsa lähestyvän kesän haihtuessa syksyksi.

Eeva Kilpi tekee oivaltavia rinnastuksia, on tarkkanäköisyydessään miltei julma. Kenen rakkaus ja millainen rakkaus on arvokasta, jäin kirjan luettuani miettimään. Nimensä teos on saanut Yrjö Jylhän ahdistavasta runosta.

Häätanhu

On ilo sulla, mut suru mulla,
on mulla hautajaiset, sulla häät.
Siis kätes anna nyt morsianna,
kun viime kerran minut vielä näät.

Sun häitäs tanssaan, mut kohta kanssaan
vie manan immet mua karkeloon.
Sun onnes tähden pois täältä lähden,
sun silmäs siunaten mua seuratkoon.

Pian päätät tanhus, oot kohta vanhus,
mut ikinuorna minut aina näät.
Luo tuonetarten käyn häitä varten,
on sulla hautajaiset, mulla häät.

Onkohan ajatus koko romaanista syntynyt tämän runon pohjalta? Joku on varmaan kysynyt sitä itse Eeva Kilveltä, minä en vastausta tähän hätään löytänyt.