Ilona Valkosen poimi palkinnonsaajaksi paikallinen kuviksenmaikka Reetta Mustajoki. Hän teki hienon valinnan ja perusteli sen myös hyvin: "Tänä kesänä taideyleisö astelee Pekilossa tilateoksen päällä. Puulattiaan teipatut värinauhat antavat vaikutelman pelikentistä. Teoksen voi ohittaa näinkin. Seuraavan kerroksen ylätasanteelle on taiteilija kuitenkin sijoittanut partituurin. Lintuperspektiivistä nähtynä eri kulttuurien ja aikakausien hoidetut puutarhat noudattavat kuvataiteen sommittelun keinoja. Värikoodatut teipit muodostavat suorista ja kaarevista viivoista pintoja, jotka ryhmittyvät juhlavasta symmetriasta vapaaseen tai sidottuun rytmiin."

Yleisöäänestyksen voitti Petri Ala-Maunus, mikä ei taitanut olla yllätys kenellekään.

Taidemuseon Studiossa Mari Rantasen näyttelynavajaisissa loppui valitettavasti viini kesken. Galleria Amassa Juha Okon maalausten keskellä oli tarjolla lasilliset. Pirkko-Liisa Topeliuskin oli tullut tervehtimään kollegaansa Virpi Wuori-Valtaojaa, joka avaa huomenna gallerian myös Helsinkiin.

Ei mikään yllätys, mutta Titanicissa oli parhaat tarjoilut. Hollantilaiset taiteilijat täyttivät lasit votkalla hieman liiankin innokkaasti. Joukosta pongasin myös yhden tämän hetken kiinnostavimmista nuorista maalareista; Samppa Törmälehdolla näytti olevan hauskaa.

Illan kruunasi Ars Novan terassi ja Jori Hulkkonen. Ydintalvipuutarhat ovat ehkä paras klubi mitä Suomesta löytyy. Pilli ja piccolopullo kuohuvaa kuuluu turkulaiseen kesään yhtä kiinteästi kuin Hulkkosen levylöydöt. Fixu vekotin kuulosti niin hyvältä, että Benny Törnroosin laulu soi yön korvissani. Ikiliikkuja se on!

Puutarhasta ei kuitenkaan koskaan ajaudu suoraan peittoihin. Aina on katsastettava myös Dynamon tarjonta. Tanssittuani illan viimeisen hitaan Angelo Badalamentin säveltämän Twin Peaks -teeman tahtiin pääsin viimeinkin sänkyyn.

• kesän grilliherkkuja syödessä voi muistella herkullista Keikin pataa
• herätysjuhlia kierrellessä voi törmätä NMKY:n poikiin
• tietäväthän kaikki, että Säästöpankin pankkiautomaatista saa rahaa myös öisin
• Huomenta Suomi teki sen paljon aiemmin kuin Yle
• poliittinen korrektius ei aikoinaan ole paljon painanut

Ingmar Bergman teki elokuvia, joita ilman elokuva taidemuotona ei olisi kehittynyt nykyiselleen. Itse olen hyvin kiintynyt tapaan, jolla Bergman rakensi joihinkin varhaisiin elokuviinsa eurooppalaisen suurkaupungin näköiskuvan. Hänen kaupunkinsa ovat eräänlaista metakuvitusta. Ne näyttävät juuri siltä kuin odotammekin niiden näyttävän, ilman yksilöllisiä tunnistettavia elementtejä.

Potterissa Dolores Pimento (Imelda Staunton) on ripustanut työhuoneensa seinälle mittavan valikoiman koristelautasia, joissa elää suloisia kissoja. Minua ovat aina kiehtoneet Potter-maailman elävät valokuvat ja taulut, mutta nämä kissat haluaisin itselleni.  

Taidehallin nuorta mutoilua esittelevässä näyttelyssä minuun kolahti eniten Caroline Slotten ready made -keramiikka. Vanhoista posliinilautasista tehdyt kollaasit avasivat hyvin moniulotteisen reitin johonkin sellaiseen menneeseen maailmaan, jota ei enää ole. Sisäkkäisistä lautasista paljastuvat maisemat ovat täynnä sekä kaukokaipuuta että turvallisuushakuisuutta. Mieletön yhdistelmä.

Mukaan tarttui muuta. Origon Valitut pakinat eli lyhyt johdatus olennaiseen köyhdytti kukkaroani 0,50 eurolla. Kelpasi taas istuskella Koffin puistossa, nauttia Karhusta ja lukea. Origon pakinoiden rinnalla ilahduttivat Pentti Myllymäen lempeät piirrokset.

Laiskaa kesäpäivää (tosin tuulista sellaista) fiilistellessä minuun kolahti erityisesti tanka vuodelta 1961:

Maailmanpalkka

Työmyyrä: kaikki

sanoivat. Ja kuoli. Ei

Pyramidia

saanut, työnsä tutkittiin.

Myyräntyöksi huomattiin. 

Tutustuin perusteellisesti Mäntän Kuvataideviikkoihin. Suosikit löytyivät helposti. Kokonaisuudessaan näyttely oli ehkä tavallista ohuempi. Se oli hyvin kuraattorinsa Jani Leinosen näköinen: esitteli yhden kapean siivun suomalaisesta nykytaiteesta.

Minun top 3 aakkosjärjestyksessä:

• Petri Ala-Maunus - jätteille maalatut auringonlaskut ovat tulkinnallisesti monitasoisia, kantaaottavia ja kypsiä.
• Kim Simonsson - näyttelykokonaisuus on täydellinen hyppy tuntemattomaan maailmaan.
• Ilona Valkonen - syvästi viisas ja rauhallinen teos eri kulttuurien puutarhakäsityksistä on tilallisuudestaan huolimatta myös valloittava piirustus.

Honkahovi on näyttelypaikkana ilmeisesti viimeistä kertaa, se siirtyy kaupallisempaan näyttelykäyttöön, kun toiminnanjohtaja Sampo Linkoneva jättää työnsä Kuvataideviikoilla ja siirtyy perheyritykseensä myymään taidetta. Kiinnostavaa nähdä millaisia muutoksia tulevina vuosina on luvassa. Olisipa kivaa, jos Pirtutehtaassa nähtäisiin taas ensi kesänä, muutaman vuoden tauon jälkeen, taidetta.

Se on lievä pettymys ihmisille, jotka ovat käyneet Turussa viimeksi 90-luvulla ja haluaisivat nähdä remontoidun museon aarteet. Oli siinä minulla selittämistä, kun olin antanut vieraideni ulkomailta ymmärtää, että Turun taidemuseossa saa kätevästi läpileikkauksen Suomen taidehistoriasta.

Koko museo (paitsi pieni studiotila, jossa loisti Mari Sunna) oli täytetty Harro Koskisen teoksilla. En ole koskaan nähnyt yhtä laajaa näyttelyä keltään elossa olevalta suomalaiselta taiteilijalta. Ja nyt sitten Harro. Miksi?

Harro Koskisen Siat ovat upeita, Suomen liput ja yritysten logot menettelevät, mutta melko suuri osa kaikesta muusta ei ole edes keskinkertaista. Eikä se mitään, hyvälle taiteilijalle riittää aivan hyvin tuotannoksi se, mitä Harro on tehnyt 60-luvun lopulla. Armollisempaa hänen maineensa kannalta olisi ollut, jos näyttely olisi keskittynyt tuotannon parhaimmistoon.

Luin viime yönä ranskalaisen Fred Vargasin Painu tiehesi ja pysy poissa. 90-luvun Pariisi alkaa pelätä ruttoa, menee sekaisin ja kostonhimoinen rutonkylväjä pysyy piilossa poliiselta. Kammoksuin pimeää asuntoani, tutkailin itsestäni kirpunpuremia ja en uskaltanut hakea uutta lasillista vettä yöpöydälleni.

Vargas osaa luoda mystisen ja pelottavan ilmapiirin. Hän on taitava keittämään täysin epäuskottavista aineksista sopan, joka maistuu todelta. Se on hämmästyttävä kyky, joka puuttuu liian monelta fantasiakirjailijalta.