Luin junassa loppuun John Irvingin romaanin Kunnes löydän sinut. Tilitin jo aiemmin sen pituudesta: 860 sivua kertovaa tekstiä on liikaa tässä iässä. Eläytyminen ei enää onnistu samalla tavoin kuin teininä, ja lukumotivaatioksi ei riitä mediarummutus.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Irving on kuitenkin taitava romaanikirjailija, kun paino on sanalla romaani. Hän hyödyntää lajityyppiä estottomasti ja pituuskin tulee tarinan edetessä perusteltua kohtuullisen hyvin. Hän kyseenalaistaa kerronnallaan itse kerronnan. Välillä tuntuu, ettei tarinaa ole olemassa, on vain erilaisia näkökulmia tapahtuneeseen. Romaanin oudoin ratkaisu (en sano, että epäuskottavin, koska en ole muodostanut vielä mielipidettäni siitä) on tyyneys, jolla päähenkilö ottaa lopussa vastaan tiedon, että kaikki muut ovat koko ajan tienneet.

Irvingin tapa sitoa romaani nykyaikaan on huvittavan yksinkertainen. Realismin illuusio syntyy, kun kaikkien tuntemat tapahtumat ja elokuvatähdet esiintyvät tarinan lomassa. Ironiaa tai ei, niin Hollywoodin epätodellisen todellisuuden käyttäminen uskottavuutta lisäävänä elementtinä on hauska tapa ohjata lukija miettimään omaa käsitystään siitä, mikä on totta.

Markkinoijana Irving on omaa luokkansa. Kirjamessujen vakiovieras ei ole ujostellut rakentaa  mainoskampanjaa romaaninsa sisään. Miten muuten voisi tulkita piinallisen yksityiskohtaiset kuvaukset Pohjoismaiden pääkaupungeista? Hyvä myyntialue otettiin haltuun tiedotusvälineillä, joiden oli pakko käsitellä esimerkiksi kirjan Helsinki-osiot tuoreeltaan.

Kaiken tämän markkinoinnin yläpuolelle nousee vielä pirullisen tehokkaasti rakennettu brändi 'johnirving'. Sen brändin minäkin taisin ostaa ostaessani romaanin Kunnes löydän sinut.