<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kun Aku Louhimiehen uusin elokuva Riisuttu mies saa ensi-iltansa huomenna, saamme lukea iltapäivälehdistä, kuinka seurakunnat paheksuvat elokuvan esittämää kuvaa kirkon työntekijöistä. Samuli Edelmannin esittämä kirkkoherra kun juopottelee, masturboi ja pettää vaimoaan työkaverin kanssa.

Hetken kuluttua lööpit kirkuvat, kuinka kirkko on jakaantunut kahtia: osa kirkon työntekijöistä nimittäin puolustaa elokuvaa. Elokuvan ansioksi luetaan, ettei se nosta pappia jalustalle vaan näyttää tämän tavallisena, erehtyväisenä ihmisenä.

Seuraavalla viikolla kirkon tilaa pohditaan jo parissakin keskusteluohjelmassa. Lehtien yleisönosastoilla elokuvantekijät tuomitaan paholaisen läheteiksi ja koko ihmiskunnalle rukoillaan pelastusta. "Louhimies itkee ja kärventyy vielä helvetin lieskoissa" jne.

Elokuvan tuottaja Harri Räty hykertelee tyytyväisenä. Riisuttu mies on parin viikon ajan median lemmikkielokuva, josta riittää pureskeltavaa. Mutta ihmekös tuo, kun asialla on Aku Louhimies, joka Aamulehden Ihmiset-liitteessä kuvailee elokuviaan näinkin syvällisesti: "Elokuvissani ei ole mitään salaista koodistoa, joka pitäisi tunnistaa. Jokainen katsoja näkee ne tavallaan, ja ne antavat hänelle jotain. Tai sitten eivät anna."

Täytyy myöntää, että kuulun tuohon viimeiseen ryhmään. Vähään aikaan en ole nähnyt valkokankaalla mitään väkinäisempää. On ilmeisesti ollut tarkoitus, että elokuvaa tehdessä improvisoidaan jonkun verran. Mutta se ei liene tarkoitus, että yleisö voi seurata, milloin näyttelijä irrottelee ja milloin hän noudattaa tarkemmin käsikirjoitusta. Monien muiden seikkojen ohella en pitänyt lainkaan sykäyksenomaisesta leikkaustyylistä, jota elokuvassa viljellään runsaasti.

Ehdottomasti parasta Riisutussa miehessä on Matleena Kuusniemi, joka esittää kirkkoherran kunnianhimoista ja kontrolloivaa vaimoa. Mutta lopussa hänenkin hahmonsa pilataan.