Katsoin jonkin aikaa sitten Pedro Almodóvarin uusimman elokuvan Volver – Paluu. Virkanainen kirjoitti siitä osuvasti: "Mitä väliä sillä on, ettei elokuva ehkä ole ohjaajansa paras, kun kyseessä on Almodóvarin kaltainen mestari? Se on silti todennäköisesti vaikuttavampi filmi kuin yksikään toinen, jota tänä vuonna tulen menneeksi katsomaan."<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Eilen palasin pitkästä aikaa Almodóvarin kovin vähälle huomiolle jääneeseen teokseen Salaisuuteni kukka (1995). Sitä pidetään ohjaajan vakavoitumisen alkuna ja se nähtiin käännekohtana varhaisten farssien jälkipuheen, maneereistaan moititun Kikan, jälkeen.

Jotkut ovat syyllistyneet leimaamaan sen välityöksi. He ovat väärässä. Salaisuuteni kukka on Almodovarin parhaita elokuvia. Se on surullinen kuva umpikujaan ajautuneesta taiteilijasta, joka ei ymmärrä avioliittonsa päättyneen. Vanhenevan naisen matalakiitoa kuvataan empaattisesti, ja Marisa Paredes näyttelee kuin olisi syntynyt Leo Macias'n rooliin.

Ihailemani Helena Ylänen kirjoitti kritiikissään (NYT-liite 19.4.1996), että elokuvan sävyt ovat toiset kuin aiemmin. "Värit on kesytetty kuvastamaan keski-ikää ja hyvätapaisten eurooppalaisten sulkeutuneisuutta." Kymmenen vuoden ja lukuisan vakavamman Alomodóvar-leffan jälkeen arvioon voi yhä yhtyä. Salaisuuteni kukka on poikkeuksellisen realistinen vertasipa sitä sitten varhaisempaan tai uudempaan tuotantoon.

Volverin nähneille elokuva tarjoaa herkullisen yksityiskohdan: Kustannustoimittaja kritisoi Leo Maciasin uutta romaanikäsikirjoitusta epäkaupalliseksi. Katsojalle paljastuu, että käsikirjoitus noudattelee Volverin juonta. Almodóvar viittasi jo tuolloin elokuvaan, joka syntyi vasta nyt.