Näin vanhemmiten huomaan arvottavani elokuvia sen mukaan, kuinka liikuttuneeksi ne minut saavat. Mitä järisyttävämpi kokemus, sitä vuolaammin kehun elokuvaa eteenpäin. Siitä on tullut samanlainen suloinen addiktio kuin chilistä: ruoan pitää olla aina vain tulisempaa, jotta saavutan hyvän olon ja saan tyydytyksen.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Mikä tahansa mahtipontinen sovitus ei minuun tehoa. Viime vuosilta muistan vain muutaman suuremman itkukohtauksen aiheuttaneen elokuvan. Omituista kyllä, niistä kaksi sijoittuu Saksaan, tarkemmin ottaen edesmenneeseen Itä-Saksaan ja Itä-Berliiniin. Toinen elokuvista on Wolfgang Beckerin ohjaus Good Bye Lenin ja toinen Florian Henckel von Donnersmarckin esikoiselokuva (!) Das Leben der Anderen, suomeksi Muiden elämä, joka saa varsinaisen Suomen ensi-iltansa perjantaina. Elokuvien Itä-Saksat poikkeavat kovasti toisistaan, molemmat lienevät yhtä totuudenmukaisia.

 

Wolfgang Beckerin lähestymistapa vaikuttaa pörröisen nostalgiselta – vai pitäisikö sanoa ostalgiselta – kun taas Florian Henckel von Donnersmarck maalaa varsin rujon ja raadollisen kuvan Saksan demokraattisesta tasavallasta.

 

Tarinaltaan ja kuviltaan Muiden elämä on kuitenkin huikaisevan kaunis. Vahvaa on niin käsikirjoitus, näyttelijätyö kuin ohjauskin. Kaksi tuntia ja 20 minuuttia soljuvat silmien edessä saksalaisella täsmällisyydellä mutta viihdyttäen, mikä on melkoinen saavutus elokuvalta, joka kertoo kasvottomasta vallankäytöstä, moraalista ja inhimillisyydestä.

 

Kuten yleensä, välttelin suurempia tunteenpurkauksia elokuvasalissa, mutta kun pääsin ulos, tärisin putkeen parisenkymmentä minuuttia.