Viikonloppuna tuli talvi. Päätin juhlistaa pimeän vuodenajan alkamista suloisen kepeällä kirjallisuudella. Tai niin ainakin luulin.

Sain kirjamessuilla suosituksen tarttua Kate Mossen kirjaan Labyrintti. Se on samanlainen historiallinen seikkailu kuin Da Vinci -koodi, mutta paljon fiksumpi, minulle kerrottiin.

Paskan marjat. Ehkä fiksumpi kuin Dan Brownin tekele, mutta parempi? Tuskin.

Mosse on sijoittanut oman graal-tarinansa Lounais-Ranskaan ja hänen päähenkilönsä ovat naisia - siitä pisteet kirjailijalle. Mosse selittää graal-myytin historiaa paikoin kiinnostavasti ja oikaisee käsityksen, jonka mukaan myytti olisi eurooppalaista alkuperää. Siihenpä ne plussat jäävätkin. Kirjan henkilöhahmot ovat kliseisiä, juoni arvattava ja loppuratkaisu siirappinen.

Labyrintin pahin synti on kuitenkin se, että kirjailija ei saa lukijaa kiinnostumaan käsillä olevasta mysteeristä. Draaman kaari ei oikein kanna, kun lukija huomaa tuon tuosta miettivänsä, mikäs se selvitettävä juttu olikaan ja olikos tästä asiasta kerrottu aikaisemmin vai tuleeko nyt uutta tietoa.

Ja se romaanien mitta. Ajatteleeko jokainen kirjailija nykyään, että se ei ole kirja eikä mikään, jossa ei ole pituutta yli kuuttasataa sivua? Tätä sorttia riittäisi vähempikin.