Kerrankin teatteria, jossa onnistutaan herättämään ajatuksia, ottamaan yleisö mukaan ja vielä kaiken lisäksi hauskuuttamaankin. Turun kaupunginteatterin juhlavuoden rynnistyksessä Todellisuuden Tutkimuskeskukseen kuuluvan Janne Saarakkalan ohjaama Vaino korjaa koko potin. Oikeuden istuntoa mukailevassa esityksessä seurataan ex-avioparin Markon ja muslimiksi kääntyneen Maaritin välistä oikeudenkäyntiä. Väliajalla yleisö äänestää Maaritin syyttömyydestä tai syyllisyydestä.
Väliajan jälkeen tuomari lukee äänet yksitellen, kuullaan lopullinen tuomio, ja se on sitten siinä. Ihanaa, ettei esitystä ole turhaan venytetty vain sen takia, että kahvit nauttineen yleisön pitää laitostradition mukaan istua koko rahan edestä vielä puoli tuntia lisää. Vaikka olisi näitä maripaitaisten ja karvahattuisten sauna- ja turpakäräjiä seurannut pidempäänkin. Vainossa rasistiset luutumat nostetaan pöydälle. Isänmaa-henkisen syyttäjä Järvisen (Ulla Reinikainen) lavalta poistuvalle, maahanmuuttajan näyttelemälle todistajalle Sahra Xasanille tokaisema ”Terveisiä vaan perheelle sinne Varissuolle” osuu niin, että nolottaa.

Kävin vielä katsomassa neljännekin ensi-illan, Pauliina Feodoroffin ohjaaman Rummut yössä. Se oli ehtaa Bertolt Brechtiä tähän päivään sopeutettuna: ei eläytymistä, vaan vieraannuttamista, ei pelkoa, vaan tiedonhalua. Esitys oli aavistuksen epätasainen, mutta keräsi lisäpisteet siitä, että näytelmän nuorinta naista taisi näytellä porukan vanhin näyttelijä. Että se niistä laitosteatterien luutuneista roolituksista.

Näistä kahdesta kokonaiset kaksi voittoa laitosteatterille. Tilanne sarjassa laitosteatteri vs. laitosteatterin kuolema on neljän ottelun jälkeen 3-1.