Tunnustan: olen moukka. Ostin viikonloppuna kokoelmalevyn. Teki ihan pirusti mieli kuunnella The Smithsiä, mutta minulla ei ole yhtään kyseisen kulttiorkesterin levyä (vielä pahempi moukan merkki).

Levykaupan alehyllyllä tein mieluisan löydön. The Very Best Of The Smiths irtosi alle kympillä. Ei paha hinta 23 hittibiisistä.

Siinäpä se kirosana tulikin - hitti. Musiikkisnobit halveksivat kokoelmia ihan vaan siksi, että niille on useimmiten koottu yhtyeen suurimmat menestykset. Siis voi kauheaa, ne biisit, jotka ovat tuttuja muillekin kuin hc-faneille.

Olen kai jo sen verran aikuinen, että en jaksa perehtyä vanhaan mutta minulle uuteen artistiin alkuaikojen kovan kulttialbumin kautta ja siirtyä pikkuhiljaa tuoreemman tuotannon mielenkiintoisiin osiin. Paskan marjat, hittejä kehiin! Minä käytän energiani mieluummin kokonaan uusien bändien löytämiseen kuin katu-uskottavaan toimintaan vanhojen partojen kanssa.

Muistuu mieleen taannoin käymäni keskustelu, jossa ladeltiin kriteerejä potentiaaliselle kumppanille. Keskustelukumppani vannoi, ettei voisi koskaan seurustella sellaisen ihmisen kanssa, jonka levyhyllystä puolet on kokoelmia. Selvä.

Pitänee marssia levykauppaan ja vaihtaa The Very Best Of The Smiths Meat Is Murderiin. Tai muuten jään loppuiäkseni yksin.