Jatkoin Matista alkanutta tutkimusmatkaani Solar Films -tuotantoyhtiön menneisiin vuosiin katsomalla Vareksen ja Levottomat. Olisi varmaan älykkäämpää paikata yleissivistystä tutustumalla ohittamiinsa klassikoihin, mutta yhtä hauskaa se tuskin olisi.

Häjyt oli vuoden 1999 kassamagneetteja, ja sen kävin itsekin elokuvateatterissa katsomassa. Sittemmin olen nähnyt Pahat pojat. Kovin vajaavainen Solar Filmsin tuotantojen tuntemukseni siis oli ennen tätä yhä keskeneräistä ristiretkeäni.

Levottomat riisui aseet ensimmäisten minuuttiensa aikana. Miten vuonna 2000 ensi-iltansa saanut suomalainen elokuva voi tuntua niin tutulta, vaikka sitä ei ole koskaan aiemmin nähnyt? Millä eväillä se on saavuttanut saman aseman niiden niiden antiikin tarinoiden kanssa, joiden tapahtumat tuntee mutta joita ei koskaan ole itse lukenut. Ei voi muuta kuin kumartaa Markus Selinin suuntaan. Ei siksi, että hänen tuottamansa elokuvat olisivat kovinkaan hyviä (vaikka joukkoon mahtuu muutamia Solar Filmsin ulkopuolella tehtyjä onnistumisiakin kuten Populäärimusiikkia Vittulajänkältä), vaan siksi että hän osaa markkinoinnin jalon taidon.

Sain Levottomista onneksi irti jotain uuttakin. Olin tiennyt sen kertovan hönön näköisen Mikko Nousiaisen käsittämättömästä vetovoimasta naisiin. Juuri nämä naiset ovatkin elokuvan kiinnostavinta antia ja loppujen lopuksi Levottomat voisi olla kertomus naisista rooliodotusten, omien toiveiden ja kyvyttömien miesten ristipaineessa. Jos ohjaaja Aku Louhimies olisi tässä esikoiselokuvassaan valinnut tietoisesti toisenlaisen tulokulman, se tuskin olisi ollut samanlainen kassamgneetti, mutta nykyistä tyhjänpäiväisyyden viittaa sen ei tarvitsisi kantaa.

Vares on puhdasverinen viihdejännäri ja tuskin Aleksi Mäkelällä sen suurempia kunnianhimoja on ollutkaan. Tosin siinäkin on ilmeisesti liikaa: Vares ei viihdytä siinä määrin, kuin olisi tarpeen. Laura Malmivaara on ihanampi kuin Levottomissa ja näyttelijät hyviä kautta linjan. Reijo Mäen luoma Jussi Valtteri Vares on hurmaava tyyppi, ja Juha Veijonen astuu hänen saappaisiinsa täydellisesti.

En kuitenkaan aivan ymmärrä, miten Helena Ylänen intoutuu sellaiseen kiitoslauluun kuin Nyt-liitessä 23.7.2004. Viisi tähteä on hurjan paljon epäuskottavasta kohelluksesta suomalaisessa alamaailmassa. Täytyy ihailla Yläsen kykyä arvioida elokuva aina oman genrensä edustajana. Itse en pystyisi.