Kävin katsomassa Aleksi Salmenperän elokuvan Miehen työ. Salin täyttöasteesta päätellen niin kävi moni muukin. Menestystä siivitti varmasti positiiviset arvostelut, joita elokuva on saanut. Helsingin Sanomien Veli-Pekka Lehtosen mielestä elokuva kuuluu vuosikymmenen parhaimpiin kotimaisiin.

Minäkin mykistyin.

Tosin siitä syystä, että minusta elokuva oli mahdottoman tylsä ja keskinkertainen, huoliteltu mutta hengetön. Harvoin on 1h ja 43 minuuttia tuntunut yhtä puuduttavalta ajalta. Ja harvoin on tuntenut itsensä yhtä petetyksi.

Jäin miettimään, miksi elokuva ei puhutellut minua yhtään, mutta en löytänyt yhtä selitystä. Julma huumori toimi paikoin ja parhaimmillaan se jätti epämiellyttävän olon kurkunpäähän, mutta pahimmillaan käsikirjoitus oli yksiulotteista ja latteaa. Näyttelijäntyö oli vankkaa mutta hieman maneerista. Ohjaustyö siistiä mutta ei millään tavalla erityistä. Juhlivatko kriitikot sen vuoksi, että kerrankin löytyi kotimainen elokuva, joka ei mokaa pahasti millään saralla, eikä alleviivaa liikaa sanottavaansa? Vai mistä on kysymys?

Elokuvaa on kehuttu siitä, että se ei hae helppoa naurua prostituutiosta, mutta eikö kuka tahansa järjissään oleva ohjaaja pyrkisi samaan. Aamulehden Essi Myllyojan mielestä Salmenperällä on ilahduttava kyky tarkastella maailmaa poikkeavasta ja raikkaasta näkökulmasta. Minusta Miehen tie on yhtä raikas elokuva miehen ylpeydestä kuin tusina muutakin suomalaista elokuvaa, mm. Veikko Aaltosen ohjaama Juoksuhaudantie tai Aku Louhimiehen Valkoinen kaupunki.

Tai ehkä olen vain lopen kyllästynyt näihin keskinkertaisiin, mieskeskeisiin perhe-elämän kuvauksiin. Kiinnostavinta Salmenperän elokuvassa ovat miesprostituoidun asiakkaat. Olisin mieluummin katsonut elokuvan heistä ja heidän elämäntilanteestaan.