Onko helmikuussa liian aikaista sanoa nähneensä vuoden parhaan näyttelyn? Tekisi nimittäin mieleni  käyttää kaikki mahdolliset ylisanat. Näyttely on parempi kuin mikään viime vuonna näkemistäni. Ja niitä oli paljon.

Kyse on Helsingin Taidehallissa esillä olevasta Marianna Uutisen näyttelystä. Se ei ole perinteinen retrospektiivi, jossa käytäisiin tuotantoa läpi vuosi vuodelta vaan jonkinlainen synteesi siitä, mitä Uutinen on tähän mennessä tehnyt.

Oli todella mukava nähdä pitkästä aikaa pursotusmaalauksia, jotka Uutisen debyyttinäyttelyssä vuonna 1989 Galleria Krista Mikkolassa saivat Helsingin Sanomien kriitikon Timo Valjakan ennustamaan : \"Vuosituhannen lopulla muistelemme 1990-luvun taiteen lähtölaukauksia. Tämän näyttelyn muistamme yhtenä niistä\".

Kuinka oikeassa hän olikaan. Sekä Valjakka että Mikkola ansaitsevat aplodit!

90-luvulla tulivat vaaleanpunaiset akryylireliefimaalaukset. Ne ovat minulle rakkaimpia, muistan ne elävästi ARS 95 -näyttelystä. Silloin ne nähtiin vielä provosoivina ja kriitikko Marja-Terttu Kivirinta kirjoitti Hesarissa, että ne \"ärsyttävät railakkaasti katsojaa.\" Venetsian biennaalissa esillä oli samalla tekniikalla toteutettuja, mutta raskaampia ja runsaampia teoksia, joissa musta pohja välkkyi glitterin voimin. Maalaus levisi myös lattialle.

Nämä kaikki ovat mukana Taidehallin näyttelyssä lomittuen sujuvasti viime vuosien telalla toteutettujen maalausten kanssa. Hienot uudet teokset osoittavat, että Uutinen ei todellakaan ole vielä taidehistoriaa.