Urakoin vihdoin Westön Finlandia-voittajan loppuun. Ei pidä ymmärtää väärin, urakka on tässä yhteydessä arvovapaa sana. Kirja oli kiehtova ja taidokkaasti rakennettu, mutta jotenkin sen lukeminen vain kävi minulta hitaasti.

Olen edelleen sitä mieltä, että Westö on palkintonsa ansainnut. Missä kuljimme kerran on Suuri tarina isolla s:llä. Sellaisia lukee näinä pikaisesti ahmaistavan ja sulavan lyhytproosan aikoina mielellään.

Eniten pidin Westön tavasta luoda ajankuvaa. Etenkin 1920-luvun Helsinki hengitti ja kohisi kirjan sivuilla vakuuttavasti. Muutama kappale kyllä toi tiiliskiveen ylimääräistä painoa. Miksi jazzin tulo Helsinkiin vaati monenkymmenen sivun kuvauksen? Tarinaa jakso ei varsinaisesti kuljettanut eteenpäin.

Lisäksi Westö ahnehti romaaniin liikaa henkilöitä. Kesti kauan oppia muistamaan, kuka hemmetti on Cedi ja kuka Henning Lund. Varsinkin lopussa henkilöiden vaiheita kirjattiin mekaanisesti kuin luetteloa.

Toisaalta. Vaikka tarina tuntui välillä hajoavan ihmisten (etenkin suomenruotsalaisen yläluokan edustajien) paljouteen, viimeiset sivut kokosivat palat yhteen. Näin kävi. Kolme sotaa muokkasi - ja monessa tapauksessa tuhosi - yhden suomalaisen sukupolven elämän.

Westöllä oli mestarillisen Leijat Helsingin yllä -romaanin jälkeen alla pari keskinkertaista teosta, Isän nimeen ja Lang. Mikään varsinainen proosan uudistaja Westö ei Finlandia-voittajanakaan ole. Missä kuljimme kerran on rakenteeltaan ja kerrontatekniikoiltaan tuttua tavaraa.

Mutta tarvitseeko sitä aina kikkailla?