Amos Andersonin taidemuseossa on toukokuun puoleenväliin asti esillä Paul Osipowin maalauksia reilun kymmenen vuoden ajalta. Osipow on puhdaverinen modernisti, jonka teoksista suuri osa on hirveän rumia.

Pidän hänen varhaisista geometrisistä sommitelmistaan, mutta 90-luvun puolenvälin massiiviset abstraktiot ovat läkähdyttäviä eivätkä tuoreemmat esittävät, mutta kaksiulotteisiksi latistetut, rauniot tai asetelmat ole minua viehättäneet. Amosilla on kuitenkin pakko katsoa teoksia uusin silmin. Kun ne on asetettu esille keskenään ilman häiritseviä tekijöitä, voi keskittyä siveltimen jälkeen, väreihin ja sommitelmiin.

Löysin itseni paneutumasta maalauksiin, jotka olisin ryhmänäyttelyssä tylysti ohittanut. En kuitenkaan vieläkään ymmärtänyt sitä, miksi modernistit, jotka sanovat että aiheella ei ole väliä, valitsevat aiheekseen sellaisia suurta symboliikkaa sisällään pitäviä asioita kuin rauniot tai pääkallot. Tuntuu itsensä pettämiseltä.

Jos Osipowin jälkeen haluaa nähdä jotain kaunista ja estettisesti keveämpää suosittelen Viiskulmassa sijaitsevaa Galleria Huutoa. Siellä on esillä 8.4. saakka Hanna-Riikka Heikkilän ihastuttavia maalauksia, joista monet haluaisin omakseni.