Kaiken viisuhuuman keskellä olen ilahduttanut itseäni Björkin tällä viikolla ilmestyneellä Volta-levyllä. The Sugarcubesin ajoista Björkiä tiiviisti seuranneena olen suuresti ilahtunut levyn energiasta, raikkaudesta ja värikkyydestä - ja tietenkin ihanasta Antony Hegartysta, joka vierailee kahdella kappaleella.

Björkin pitkällä uralla ainoastaan edellinen Medúlla-albumi oli minulle hieman liikaa. En jaksanut innostua kokeellisuudesta, joka liian usein ohittaa melodian. Björkin biitit ovat yleensä niin hienoja, että pelkästään lauluun nojautuva levy ei jaksanut kiinnostaa. Volta-levyllä Björk onneksi ottaa kurssin kaupallisempi vesiä kohti.

Tämä ei silti tarkoita, että Volta olisi helppo pala pureskeltavaksi. Olen kuunnellut sen läpi kuutisen kertaa ja huomannut, kuinka biisit kasvavat sisään vähitellen.

Yksi ongelma levyssä on. Sen ensimmäinen puoli on jumalaisen täydellinen, mutta sen jälkeen laatu lopahtaa, vaikka pelkkä tuotanto hivelee korvia senkin jälkeen. Samalla tavalla kävi vuoden 2001 Vespertinen kanssa. Albumin alkupuoli on yksinkertaisesti liian vahva kokonaisuuteen nähden.