Kylläpä Kulttuurikapakka hiljeni pitkäksi aikaa Euroviisujen jäljiltä. Tuttu puheensorina taukosi, koska valkaisin nenää menneen kevään koitosten jäljiltä enkä edes raottanut kapakan ovea. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, etteikö kulttuuria olisi tullut kulutettua. Lähinnä tosin lukemista ja näyttelyitä – rauhallisimmasta päästä siis.

Tampereella kävin vielä kolmannen kerran katsomassa Tapani Raittilan hienon retrospektiivin Sara Hildénin taidemuseossa. HC Berg valloitti Vuoden nuorena taiteilijana Tampereen taidemuseossa ja samalla matkalla ehdin Taidesalonki Husaan katsomaan Hannaleena Heiskan ihania fantasiamaalauksia. Ne ovat mielestäni sukua Anna Tuorin teoksille, mutta sata kertaa kiinnostavampia. Ainoa Tampereella näkemistäni näyttelyistä, joka on yhä avoinna, on Marika Mäkelän reliefimaalaukset ja grafiikanvedokset Grafiikanpaja Himmelblaussa.

Mäkelä on nykyään maalarina kovin kliininen. Hämmentää, että jotkut laskevat hänet yhä ekspressionistiksi, vaikka teokset vaikuttavat siltä, että ne on suunniteltu millimetripaperin kanssa.

Kokkolassa poikkesin uudessa Visu-galleriassa, joka on iloinen parannus Kokkolaan hieman nihkeään taidetarjontaan. Tiina Mielosen hienot maalaukset olivat yllättävä löytö keskeltä lakeuksia.

Lukulaarista matkalukemiseksi ostamani sarjakuva-albumi Villimpi pohjola sai minut nauramaan junassa ääneen. Se kuljetti minut nuoruuteni tunnelmiin, opiskeluun ja bileisiin. Tulipa kuvista tunnistettua niin Doris kuin YO-talo. JP Ahonen viittaa moneen suuntaan, mutta saa sanomalehden sunnuntaisarjiksen mittaiset tilannekuvaukset pysymään hienosti kasassa. Huumorin rytmi toimii niin hyvin, että lukija pääsee yllättymään omasta naurustaan. Joku voisi olla sitä mieltä, että nämä ovat parempia kuin Kramppeja ja nyrjähdyksiä aikoinaan. Kovin rohkea arvio, katsotaan seuraavan albumin jälkeen.

Kramppeja ja nyrjähdyksiä on kuitenkin Ultra Bran ohella leimallinen osa suomalaista vuosituhannen vaihdetta. Niiden ohitse on vaikea kiilata.