Mitä voi odottaa teatteriesitykseltä, joka kertoo iskelmäsanoittaja Raul Reimanista, jota tähdittää muusikko Ville Leinonen ja jota esitetään Toijalassa kerrostalon kivijalassa? Ainakin hämmentäviä, mutta myös hienoja tulkintoja tutuista iskelmistä kuten Tummat silmät ruskea tukka, Avaa hakas ja Huone 105.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Täytyy myöntää, että Toijalan Kellariteatteri tarjosi sykähdyttävän teatterielämyksen. Harvoin olen nauttinut olostani yhtä paljon kuin kuullessani Ville Leinosen esittävän Olen suomalainen.

Ja vielä harvemmin olen ajautunut yhtä syvälle hämärän rajamaille kuin katsellessani näyttelijä Heidi Vaarnan hidasta, intohimoista tulkintaa kappaleesta Titanic: säkeet "Titanic, rautavuori / Titanic, rautakuori / maine kauas kantautui / sen eessä ihmismieli antautui" tulivat Vaarnan suusta kuin Shakespearen sonetit. Kaikki tämä tapahtui vieläpä ilman ironian häivää.

Kellariteatterin esitys oli parinkymmenen biisin sikermä höystettynä parilla Reimanin elämään liittyvällä anekdootilla, mutta mitään uutta tai yllättävää se ei kertonut. Kokemuksen absurdius pelasti paljon. Viime vuonna perustetun Kellarinteatterin tila osoittautui myös sympaattiseksi ja akustiikaltaan yllättävän hyväksi. Ville Leinosen pehmeää ääntä on sitä paitsi aina ilo kuunnella, eikä Vaarna tulkinnoissaan hävinnyt hänelle.

Itse jäin syvästi kaipaamaan Raul Reimanin sanoittamaa Mona Caritan tuotantoa kuten kappaleita Anna, kulta anna, Helli mua hiljaa, Tee se vielä uudestaan ja Retkussa on meidän meikkis.