Alistuin. Luin Finlandia-ehdokkaan, jotta voisin antaa itsestäni kultturellin vaikutelman kahvitunnilla.

Valitsin Taina Sampakosken Ikonin kolmesta syystä: voin lukea sen suomeksi, siinä on alle viisisataa sivua ja en ollut vielä ehtinyt kiikuttaa sen arvostelukappaletta divariin. Lisäksi Saara Kesävuoren kritiikki Aamulehdessä herätti kiinnostuksen. Siitä ei tosin jäänyt muuta mieleen, kuin viimeinen kappale, jossa Kesävuori haukkuu kirjan ulkoasun.

Ei se pahalta näytä. Minusta ulkoasu on tyylikäs, vaikka kieltämättä assosiaatio haalistuneeseen keittiöpyyhkeeseen ei ole kaukaa haettu.

Sisältö yllätti positiivisesti. Ei tullut hetkeksikään olo, että lukisi esikoisteosta. Pikemminkin kyseessä olisi voinut olla tasaisen, mutta näkymättömän uran tehnyt keski-ikää lähestyvä naiskirjailija, joka asuu pääkaupunkiseudun ulkopuolella ja on voittanut Olvi-palkinnon neljännellä romaanillaan. Hän on surullinen, ettei Hesari ole esikoisen jälkeen huomioinut mitenkään hänen teoksiaan. Finlandia-ehdokkuudesta hän ei ole osannut edes unelmoida, vaikka paikallislehden kriitikon mielestä hänen puuttuminen ehdokaslistalta on vuosi toisensa jälkeen kirkuva vääryys.

Ikoni on siis hyvä romaani. Sellainen, joka jää Suomessa mieskirjailijoiden yhteiskuntaa syvältä luotaavien tiiliskivien varjoon. Siitä syystä, että täällä väheksytään teoksia, joiden "hallitseva teema on perhe."