Ostin liput Kansallisteatterin Muumipappa ja meri -näytelmään jo ennen Helsingin Sanomien kritiikkiä. Sen jälkeen en varmaan olisi niitä ostanutkaan. Kritiikkien valta on suuri, eikä aina tahdo muistaa, että se on vain yhden, tosin auktorisoidun, ihmisen näkemys. Vielä helpommin sen nielee purematta, jos kirjoittaja on toimittaja, jonka tekstejä on tottunut pitämään perusteltuina ja hyvinä.

Suna Vuoren kritiikki ilmestyi 15. joulukuuta. Se oli pitkä (5500 merkkiä) ja paneutunut. Sen luettuani olin pettynyt ja lippujen hankkiminen harmitti. Ei harmita enää. Nähtyäni esityksen voin vain todeta olevani Vuoren kanssa täysin eri mieltä. Kokonaisuus toimii hienosti, jopa niin hienosti, että tuntuu tökeröltä kritisoida muutamia kömpelöitä yksityiskohtia, kuten joitain tylsiä musiikillisia ratkaisuja.

Vuori moitti erityisesti kerrontaa, jota hän pitää "tavattoman sotkuisena". Lavalla ovat yhtä aikaa muumit ja heidän äänensä. Minusta ratkaisu on moniulotteisuudessaan erittäin älykäs: sillä vältettiin muumien banalisoiminen halaileviksi huvipuistomaskoteiksi. Suuren naamion läpi puhuminen veisi väkisinkin tehon näyttelemiseltä.

Olennaisinta on kuitenkin se, mitä hahmojen persoonan kahtiajakaminen antaa sisällöllisesti näyttämösovitukselle. Vuori kirjoittaa: "Näyttämön kielellekin Muumipappa ja meri -romaanin pohdiskelu pienen olennon mahdollisuuksista ja merkityksestä maailmankaikkeuden huimaavassa mittakaavassa kääntyy fyysisten rajoitusten vuoksi vain vaivoin." Tuntuu kuin hän ei olisi ymmärtänyt esityksen sävyjä lainkaan. Juuri tämä eksistentiaalinen pohdinta välittyy osuvasti hahmojen ja heidän ääniensä välisenä hienovireisenä kommunikaationa.

Lapsikin sen ymmärtää.