Näin eilen hienoa teatteria. Kävin katsomassa Mikko Roihan Pienimmän yhteisen jaettavan Oulun kaupunginteatterissa. Pirkko Saision omamaelämäkerrallisiin romaaneihin perustuva näytelmä on ohjaajakollektiivi Turmion ensimmäinen produktio. Se kiertää ainakin kolmessa eri teatterissa ympäri Suomea.

Näyttämöllä on kaksi upeaa naista. Hannele Nieminen ja Tiina Weckström tekevät uskomattoman hienoa työtä esittäessään monikerroksista tarinaa. Etenkin Niemisen sujuvia vaihtoja murjottavasta lapsesta epävarmaksi, keski-ikäiseksi näytelmäkirjailijaksi on herkullista seurata.

Roihan ja Saision itsensä tekemä dramatisointi toimii niin ikään. Monologi, dialogi, nykyisyys, menneisyys, toiveet ja todellisuus lomittuvat näyttämöllä kauniisti ja sulavasti.

Mutta. Luin Pienimmän yhteisen jaettavan ja Vastavalon vasta vuosi sitten. Kirjojen tunnelma ja Saision runollinen lause jättivät vahvan jäljen. Niin vahvan, että kaikista Roihan ohjauksen hienoista puolista huolimatta teksti kiipesi välillä voittajaksi. Minun piti muistuttaa itseäni siitä, että olen teatterissa enkä kotisohvalla Saision lauseista nautiskelemassa. Katse näyttämölle!

Pienin yhteinen jaettava on teatteria, joka pitäisi kokea neitseellisesti, ilman ennakkotietoja. Sillä tavalla hieno esitys pääsisi parhaiten oikeuksiinsa teatterina.